XII.
Syksyisen aamun sumu lepää pienen kaupungin yllä. Tehtaan työmiehet vaeltavat kiireisin askelin työpaikoilleen, pää kumarassa, katse lokaista katua seuraten. Kuuluu ensimmäinen tehtaan pillin vinkuva vihellys, joukko vavahtaa ja jälkimmäiset ponnistautuvat velttoon juoksuun, joutuakseen määrälleen työpaikkaan. Ensimmäistä vihellystä seuraa toinen ja kolmas. Vaeltavasta joukosta kuulostaa se kuin mahtavalta hätähuudolta, ja siinä on lisäksi vielä vihainen, uhitteleva sointu.
Muutaman tehtaan portilla joukko seisahtuu ja uteliaana kuulostaa jonkun puhetta. Mitä? Onko työnsulku vai lakkoko on tulossa? Ei kai työsulku, koska torvet huusivat. Se on siis lakko, ja se on viime yönä päätetty. Se tehdas jää nyt ainakin täksi päiväksi seisomaan. Kinkomaan entiset häädetyt torpparit, Ylisen Ale ja Tiehaaran Taave, ovat joukon jälkipäässä saapuneet eväsreppuineen portille. Lakosta he nyt vasta kuulevat puhuttavan. Kuka sen on määrännyt? Ylisen Ale kysyy sitä.
— Olisit ollut illalla kuulemassa, tiuskaisee joku joukosta. — Sinä et käykään kokouksissa, pässinpää!
— Ja millä nyt eletään? Kestääkö lakko kauankin?
Sen kysymyksen tekee Tiehaaran entinen torpanmies Taave, seisoen siinä likinäköisenä ja resuisena kuin iso kysymysmerkki.
— Voi pyhä yksinkertaisuus! vastaa joku hänelle. — Siin' on nautoja, jotka eivät ymmärrä muuta kuin saada puskea aina vain. Etteköhän menisi rikkureiksi!
Se on Taaven ja Alen mielestä jo loukkaavasti sanottu. Eivät hekään nyt niin jälellä oikeasta työväestä ole, että rikkureiksi. Kiireesti kääntyvät he kumpikin menemään. Oli kovin vaikeata heille kummallekin kuulla aina toisten pistelyä ja äyskimistä ja pilailua heidän yksimielisyydestään ja toveruudestaan.
Naapureina olivat he asuneet torpissaan, ja kun isäntä ajoi pois ja tuli kuin sattumalta lähteneeksi kumpikin kaupunkiin — oli pakko lähteä työnhakuun — niin mikä oli sopivampaa kuin hankkia yhteinen asunto ja pysyä edelleen ystävinä. Maalaisina he eivät olleet perehtyneitä tehdastyöväkeen ja sen henkeen, ja kuin pakolla joutui jäseneksi ammattiyhdistykseen. Kun siellä ei muistanut käydä, sanottiin siitä aina raa'asti ja uhitellen.
Taave oli ensiksi löytänyt kahden huoneen asunnon kaupungin laidasta ja oli heti kiirehtinyt tarjoamaan Alelle kattoa pään päälle, hän kun oli sitä myöskin etsimässä. Alella oli vain vaimo ja yksi lapsi, sopihan se toistaiseksi asumaan Taaven asunnossa, vaikka tällä olikin iso perhe, kuusi lasta ja kitulias vaimo. Ale ei vielä myöhemminkään löytänyt asuntoa, ja niin sovittiin elämään yhdessä.