Miehistä se oli hyväkin siitä syystä, että oli kuin toinen toistaan turvaamassa täällä oudossa ja vieraassa seudussa. Vaimot tuskittelivat ensin ahtautta, mutta tyytyivät lopulta. Eihän auttanut valittaminen. Entiset väljemmät liikkuma-alat olivat muistona vain.
Sumu oli haihtunut ja aurinko paistoi jo lämpimästi, kun miehet palasivat tehtaalta. Tie kiemurteli kaupungin hautausmaan ohi männikkökankaalla, nousi puuttomalle harjanteelle, johon näkyi kauempaa järvi ja asutusta sen ympärillä.
Taave, joka oli vanhempi, jo kohta kuudenkymmenen, ja heikkojalkainen, ehdotti Alelle, että istuttaisiin hieman lepäämään, kun päiväkin paistoi niin kauniisti.
Taave istui raskaasti hengittäen ja katsellen eväsreppuaan, jonka oli laskenut jalkainsa juureen. Resuisesta pussista näkyi kaljapullon kaula ja sanomalehtikääreinen leivänpala.
Taave otti leivänpalan ja näytti sitä Alelle.
— Tämmöisiä niistä eilisistä jauhoista tuli. Repii kurkkua kuin sahanterällä alas mennessään.
— Minulla ei taida olla tuommoistakaan. Tuli rammat syötyä liian rajusti. Mikä tässä taas auttanee, kun nyt vielä lakkokin tuli.
Taave huokasi raskaasti. Tuli mieleen Tiehaaran mökki, josta tällaisille teille piti lähteä. Vaikka sielläkin oli puutosta, sai toki syödä selvää leipää. Nyt tällä ravinnolla on ainoa lapsikin kuihtunut, niin että luut näkyy.
— Minkälaista mahtanee olla siellä kotopuolessa? virkkoi Ale katsellen järvelle, jossa näkyi joku soutelevan. — Siellä on viljat puitu ja perunata nostetaan.
— Sielläpä minunkin ajatukseni olivat, sanoi Taave. — Tiehaaran pieniltä peltosaroilta tuli edes talven leipä. Ansiot sai käyttää muihin tarpeisiin sinä aikana. Täällä ei riitä syömiseenkään.