— Sanovat tehtaalaiset, että pian tulee vallankumous ja työläiset ottavat vallan niinkuin Venäjälläkin, jatkoi Taave. — Mikä sen tiennee?
— Miten käynee. Jotain muutosta tässä pitäisi tapahtua. Minä en tahtoisi muuta kuin että pääsisin takaisin Kinkomaan sydänmaalle.
— Samaa minäkin. Kuitenkin pitäisi meidän enemmän ottaa osaa köyhälistön taisteluun, arveli Taave. — Tuntuu niinkuin toisten armoilla tässä menisi.
— Niinpä kai sitä pitäisi. Järjestyskaartiinkin ovat tahtoneet. En ymmärrä mitä sillä kaartilla…
— No katsohan, kun työväki ottaa vallan, niin silloin tarvitaan järjestysmiehiä. Ei porvarit silloin rupea järjestyksestä vastaamaan. Sitä sillä, selitti Taave.
— Yksi minusta on kanssa niin epäselvä asia, aloitti Ale. — Kun joskus tulee puheeksi näitten tehtaalaisten kanssa torppariasia, niin nauravat ja tiuskivat: »Vai pitäisi lisää porvareita, mokomiakin velkaisäntiä!… Olette hulluja!» ja muuta semmoista. Mitenkä sinä tämän käsität?
— En sitä ole ajatellut… puhuvat suunsa mauksi… kyllä kai temokratia vielä kerran vapauttaa torpparit, kun tulisi vaan enemmistö sinne eduskuntaan… tiedä miten vielä tässä eduskunnassa.
— Kaippa sitä sitten temokratiaan on luotettava.
Miehet vaikenivat. Kumpaisenkin ajatukset näyttivät askartelevan kiinteästi etsien apua vaikeaan tilaan, johon he monien muitten mukana olivat joutuneet. Syitä oli niin monenlaisia, kaikilla omat syynsä. Heidän nykyiseen kurjuuteensa oli syynä Hautamäen Ville, joka ajoi pois torpista ja joka kuuluu nyt täällä kaupungissa renttuilevan. Talonhinnan, mitä veloista jäi, kuuluu hävittäneen, ja sanovat talonvälityksien jo käyvän huonosti.
— Taitaa siitäkin Kinkomaan Villestä tulla pian meidän miehiä, sanoo
Taave ajatustensa jatkoksi.