— Niin sanovat, että on köyhtynyt. Ville kuuluu juopottelevan ja akka kulkevan öisin katuloilla. Siihen se meni rikkaus.
— Taisi talollaan saada muutamia tuhansia enemmän, kun oli maalla kahta torpparia vähemmän alustalaisia.
Siihen Ale vain hymähti katkerasti.
Miehet nousivat kotiin mennäkseen.
Siellä irvisti kurjuus vastaan. Taaven vaimo oli luonteeltaan hiljainen ja kärsi ääneti. Alen nuorempi vaimo oli suulas ja kiukutteli lakkaamatta. Nytkin hän, miesten tultua, paasasi ja kirosi väliin. Ei ollut leivänpalaakaan, ja lakko tuli parhaiksi vielä.
— Pian se vielä muuttuu, koetti Ale veltosti rauhoitella. Ei voinut itsekään luottaa siihen muuttumiseen. Maassa kiinni eläen ei olisi ajatellutkaan mitään muuta kuin että saisi pitää pienet perkkiönsä. Nyt vei aina ajatukset temokratiaan ja luokkataisteluun. Oli siinäkin jäänyt Taavesta jälelle. Taave osasi selittää, hän vain hämärästi tajuta ja laimeasti uskoa. Semmoista se oli.
Taave kuului nytkin siellä tuvassa puhuvan akoille ja vakuuttavan. Mitä niille akoille… ei se kannata suutaan vaivata. Parempi kun lähtisi Taavekin talolle. Kai siellä joku kokous oli tänäänkin. Pitäisi mennä kuuntelemaan.
Saatuaan yht'äkkiä harvinaisen innon puuskan meni Ale ovelle ja pyysi
Taavea mukaansa.
— Mennään talolle kuulemaan, kai siellä kokous on.
— Piruako niistä kokouksista… tule syömään, huusi Alen akka.