— Mitä syömään?
Taaven eukko oli lainannut puolikkaan leivästään Alen muijalle.
Kumpainenkin perhe pääsi siten aamiaiselle.
Silmät verestäen ahmittiin leipä, silakat ja perunat. Voita ei ollut elintarvelautakunnalla jakaa, ja milläpä sitä olisi ostanutkaan.
Tuli mieleen siinä aterialla Kinkomaan takaliston elämä. Siellä sai kalaakin, ja maitoa oli aina. Se elämä oli usein puutteellista, mutta sitä muistellessa kihosivat vedet silmiin ja kokonainen pala pyrki juurtumaan kurkkuun.
XIII.
Taaven ja Alen lakkopäivät jatkuivat pitemmälti kuin he edeltäpäin osasivat odottaa. Eräänä sateisena marraskuun aamuna huomasi Taave, mennessään hakemaan lakkoavustusta, kaupungilla punaisia julistuksia puhelinpylväissä. Kiivaasti hän oli kääntynyt sanaa viemään asuintoverilleen.
Ja sitten se siitä vähitellen selveni kaikki. Jo samana päivänä kutsuttiin järjestyskaarti koolle ja heidänkin oli mentävä, koskapa oli siihen vaadittu ensin liittymään.
Hyvähän tämä oli, että työväki otti näin järjestyksen valvoakseen, ajatteli Ale siinä Taaven rinnalla pimeätä katua marssiessaan. Jalka nousi kevyesti, ja rintaa paisutti outo tunne, jota ei osannut selittää oikein itselleenkään. Siellä on nyt torpparilaki tulossa eduskunnassa. Sanovat saatavan kaikki torpat ja mäkituvat vapaiksi. Häneltä se oli mennyt, mutta olihan paljon muita, jotka uupuneina verojen paljoudesta pääsisivät nyt omille perkkiöilleen raatamaan. Vihlaisi kipeästi ajatellessa omaa mökkiä. Se on nyt kai siellä autiona. Tupa on kylmillään, ovi saattaa olla auki, ja ikkunasta on tuuli pudottanut päreet pois. Tuuli kiertää tuvan seiniä ja etsii asukkaita, tapaa kylmän lieden, peräytyy ja tarkastelee vielä tallin ja navetan. Ei ole sielläkään elon merkkejä.
Taave on toverilleen jotain sanonut, mutta tämä ei kuule. On vain omissa mietteissään. Mutta ei ole nälkä tällä kertaa. Kaartin yhteistä soppaa on syönyt vahtiin lähtiessään, ja se on ainoa vahvempi ateria moneen päivään. Lapsille täytyy säästää.
— Kuulitko sinä, että nyt on keskiyö ja vahteja muutetaan, sanoo Taave.