Ale herää mietteistään. Kylmä on hieman kouristanut kättä, joka pitää pyssynperää. Tähdet tuikkavat korkeudessa.
— Mennään talolle saamaan lämmintä.
— Eihän tässä näy vielä uusia vahtejakaan.
— Tottapahan tulevat. Mennään pois.
— Ja katu jäisi vahditta. Ei sitä niin… tämä on tärkeä tehtävä.
— Eipä täällä mitään näy.
— Vaikkei. Saattaa näkyä, jos tästä poistuu ennen aikojaan. Tämäkin on sitä yhtä kansan pyhää asiaa.
— Piruako sitten eivät tule vuorolleen.
— Jospa siellä ei ole ollut miehiä.
Vaikka Taave ei pitänyt vahtitehtävätä yhtä tärkeänä kuin Ale, oli hän yhtä innostunut uusista, hänelle odottamattomista tapahtumista. Hänessä oli kumminkin sisäinen muutos tapahtunut nopeammin kuin Alessa. Hän oli oppinut jo vihaamaan parempiosaisia. Ale vain hiljaa valitteli kohtaloa ja torppansa menettämistä, eli joskus päivät aamusta iltaan vanhoissa muistoissa. Ajatukset kulkivat kotimökillä, ja kun jatkuivat pieniä yksityisseikkoja myöten muuttoon, vihlaisi aina silloin kipeästi sydänalassa.