Taave oli selvillä luokkahengestä, vaikka olikin takapajulla yhteispyrinnöissä. Kuluneina lakkopäivinä oli hän jo opetellut käyttämään voimasanoja porvareista. Se tuntui vielä olevan niinkuin toisten matkimista, mutta viha kehittyi ja kasvoi, kun sitä kiihoitteli kaikin puolin. Omituinen mielikuva oli saanut hänet päivän kuluessa valtoihinsa. — Tämän kaiken takia hänkin sai monen muun mukana menettää mökkinsä. Kuka olisi ollut täällä hänen paikallaan vallankumouksessa? Hän oli lisää »yksi rengas ketjussa», niinkuin aviiseissa sanottiin. Ja siksi ei saanut surra niinkuin Ale, että oli torppa menetetty. Vallankumoustahan ei olisi tullutkaan, jos isännät eivät olisi ajaneet pois mökkiläisiä mailtaan ja rahaherrat kiduttaneet työväkeään. Ja jos vallankumousta ei olisi tullut, niin kaikki olisi jäänyt ennalleen.
Taave puhui tästä Alellekin, heidän viimeinkin vapauduttuaan vahtivuorosta ja kuumaa kahvia hörppiessään työväentalossa.
— Kai se niin on, myönsi Ale.
Seuraavana päivänä alkoi kaartin henki tulla näkyviin. Pidätettiin kadulla rauhallisia ihmisiä, jotka näyttivät herrasihmisiltä, ja kuljetettiin »vallankumousneuvostoon», joka sijaitsi työväenlehden toimitustalossa. Ja kun sattui kadulla joku tehtaan isännistä tai johtajista vaadittiin suurisuisesti lähtemään tutkintoon ja nautinnolla kuljetettiin heitä pistimillä uhkaillen.
Jo kuului singahtelevia sanojakin.
— Lahtariporvarit! Verenimijät! — Kaartiin päässyt pitkätukkainen katurakki veti lakin viistoon silmilleen ja hihkaisi sydäntä vapauttavasti. Pitkä punainen nauha liehui rinnuksissa.
Taave katseli tätä ja innostui jo hänkin.
— Pitäisi meidänkin kuljettaa yksi porvari tutkinnolle, sanoi hän
Alelle.
Ale melkein hätkähti.
— Mitä heistä… ei me nyt ainakaan… kulkekoot rauhassa, kun eivät rupea rähjäämään.