Kaartin kasarmissa ruokailtiin, ja kaartilaiset melusivat kehuskellen, miten mikin oli sanonut sille porvarille ja miten sitä oli kuljetettu. Taave harmitteli, etteivät he saaneet kuljettaa sillä tavoin yhtään porvaria. Se teko olisi kuin nostanut toisten tasalle, ja olisi saanut kehaista niinkuin toisetkin.
Taaven mieliala oli tasoittunut. Ei ollut muuta halua kuin päästä nousemaan luokkatietoiseksi. Kaikkihan tässä muu menee itsestään. Mitään erikoisempaa toivetta oman elämänsä suhteen ei saanut vakiintumaan mielessään. Saisi vain ruokaa riittävästi. Kai sitä sitten saisi, kun porvarit tulisivat nyt ensin nujerretuiksi.
Seuraavan yön valvoivat Taave ja Ale neuvoston kanslian vartijoina. Vahteja ei muutettu ja oli valvottava aamunkoittoon ahtaassa porraskäytävässä. Taave luotti toverinsa valppauteen ja kuorsasi istuillaan, hartiat seinää vasten. Pyssy oli poikittain siinä hänen sylissään. Alekin torkahteli, mutta kun ovi jossain kävi, vavahti hän ja puristi lujemmin pyssyn piippua.
Ajatukset kulkivat vain entisessä kodissa, Kinkomaan takalistolla. Jospa sen saisikin vielä omakseen. Tulisi tieto, että nyt on laki selvä siltä kohdalta.
Aamutunneilla kutsuttiin Ale kahville neuvoston ison pöydän ääreen. Ale silmäili ympärilleen. Olipa huoneessa siivoa. Paperossinpätkiä virui pöytä täynnä. Julistuksia ja sähkösanomia oli siinä hajallaan kahvikuppien joukossa. Miehiä makasi permannolla kuorsaten äänekkäästi, ja toisesta huoneesta näkyi tupakansavun seasta unisia naamoja. Permannolla oli vielä muun roskan joukossa jalkarautoja, jotka oli tuotu poliisikamarilta. Joku kertoi Alelle, että niillä oli peloiteltu herroja.
Tuotiin sähkösanoma. Joku aukaisi sen unisesti. Syntyi liikettä, kun se luettiin. Nukkujat heräsivät ja koettivat kuunnella.
— Mitä helvettiä! Lakko lopetettava?!
— Ja mitä on saatu?
— Kunnallislaki ja kahdeksantunnin laki.
— Entä torpparilaki? kysyi Ale ja tunsi, miten äänensä vapisi.