— Siitä ei puhuta mitään.
— Ei ole väliäkään, kuului joku tehtaalainen sanovan.
Se oli Alelle kuin nyrkin-isku vasten kasvoja. Ei osannut paikaltaan nousta.
Joukko kiihtyi. Se olisi jatkanut lakkoa, kerran alkuun päästyään.
— Kun alkoi muutamia herrojen päitä putoilla, niin jo rupesi pääneuvostossa housut vapisemaan! huusi muuan nainen, paikallisneuvoston jäsen. — Tämä ei nyt maksanut mitään! Ei edes nämä oman kaartin urheat pojat saaneet nähdä yhtään pisaraa porvarien verta.
Miehet nauroivat. Alea kauhisti naisen puheet. Silmät pyöreinä hän tuijotti naiseen. Tämä huomasi Alen ihmettelyn.
— Mitäs se maalaispoju katsoo? Suree kai sitä torpparilakiaan. Noo, mitäpä semmoisina velkaisäntinä porvarien liepeillä tekee keikkumassa?
Vai niin se olikin.
Ale nousi väsyneesti ja poistui. Ei kai täällä enää tarvittane, kun kerran lakko loppuu. Eipä haluttanut ollakaan. Maalaispoju. Velkaisäntinä; Ne pilkkasivat vielä, vaikka oli koettanut tehdä kaikkensa, valvonut ja rehkinyt.
Ale herätti toverinsa.