Ja Villelle hän vielä aitan nurkalta huusi:
— Onko sinun nyt siinä parempi seistä kuin nuottaa vetää.
Olihan Villen, huolettoman vekkulin, siinä mukava katsella ohuissa pukimissaan hääriviä tyttöjä, jotka lehmän vieressä kyyköttäessään paljastivat kauniit polvensa ja pohkeensa huomaamattaan hänen katseltavakseen. Joku tytöistä hotaisi häntä märällä pyyhkeellä: — »Menetkö siitä!» — mutta mielellään he pakisivat hänen kanssaan.
Muutamia ryssiä oli majoitettu erääseen talon sivurakennukseen. Tämän johdosta oli talon pihamaa heidän kokoontumispaikkansa iltaisin. Joku heistä soitti portailla istuen hanuria ja toiset tanssivat. Ohikulkevia tyttöjä hamuttiin mukaan, ja talon palvelijat olisivat halusta menneetkin, ellei emännän tarkka silmä olisi pitänyt heitä loitolla.
Mutta vallityöläisiä kerääntyi heidän joukkoonsa, ja naureksien siinä veljeiltiin. Tämä suututti kaikkein enimmän Jaakkoa ja hänen vaimoaan.
Jaakon tupaan tultua valitti nytkin emäntä:
— Minä en jaksa enää nähdä noita alituisia markkinoita tuossa pihamaalla. Etkö sinä heille voisi siitä sanoa?
— Mitä se sitten auttaa. Olenhan sanonutkin, mutta pahennusta vain on ollut. Uhmaten siinä hyppäävät, ja oman paikkakunnan miehet naureksivat kiusamielisesti.
— Voi tätä surkeutta, huokasi Emmi, Jaakon vaimo. — Mikähän tästä vielä lopuksi tulee?
— Kaipa sitä ryssien rengeiksi joudutaan. Huomenna jo kuuluvat meiltäkin hevosen ja miehen töihinsä vaativan.