— Sinä Ville saat mennä perämieheksi, virkkoi hän veljensä puoleen kääntyen. — Minun on mentävä heti niittokonetta ajamaan.
Ville vastusteli ja alkoi kävellä pihaan. Jaakko kiivastui.
— Laiska juhta… pelkää kuin kissa kynsiensä kastuvan. Häpeisit.
Mutta Ville meni naureksien pihaan ja nojasi tarhan aitaan, jossa naiset olivat lypsyllä. Annikki, hänen nuori sisarensa, oli myöskin lypsämässä ja näytti kovin suuttuneelta.
— Mitäs nypykälle on sattunut, kun niin murjottaa? kysäisi Ville siskoltaan.
— Mitä, kun noilta ryssän piruilta ei saa enää rauhaa missään!
Ja tyttö kertoi olleensa lehmiä hakemassa ja mitään pahaa aavistamatta laulelleensa, ja silloin oli metsästä tullut joku näitä rutkaleita, upseeri kai olevinaan, ja alkanut lurittaa hänelle suutaan, ja kun hän ei siitä ollut tietääkseenkään; vaan kiirehti lehmiä juoksuun, niin tämä lähti jälkeen.
— Heitin sitä kivellä päähän, lopettaa Annikki ja naurahtaa jo kepposelleen.
Jaakko on tarhan viereen seisahtaen kuullut tytön kertovan ja sanoo tiukasti:
— Sinä et mene enää kertaakaan lehmänhakuun, eikä muutkaan naiset.
Siihen toimeen täytyy järjestää joku poikanen.