Tämä viimeinen oli tarkoitettu Emmille, ja Jaakko katsahti mitä hän siihen sanoisi.
— Niin, en sitten tiedä. Voit tulla vielä naurunalaiseksi, sanoi Emmi nostamatta katsettaan työstään.
— Ja mistä?
Jaakon ääni helähti teräkseltä.
— Siitäpä juuri, että matelet työväkesi edessä ja noudatat kaikessa heidän mieltään.
Emminkin ääni tuntui jo saaneen katkeran sävyn. Se sai sen melkein ensimmäistä kertaa heidän elämässään.
— Se ei kuulu kehenkään, jos minä teen oikeutta työväelleni, jyrisi Jaakko, nousten kiivaasti tuolista, joka jäi siihen tyhjänä keinumaan, ikäänkuin suuttumus olisi tarttunut siihenkin.
— Eikä minuunkaan?… jos et itsestäsi välitä…
— Sinä et tätä ymmärrä, sanoi Jaakko kuin katuen kiivauttaan ja meni ulos.
Jaakko tunsi verensä voimakkaan käynnin. Miksi ei hänen oma vaimonsakaan ymmärtänyt häntä? Nyt he olivat riidelleet ensimmäisen kerran elämässään. Tähän asti oli hän aina Emmissä löytänyt ymmärtävän toverin. Nyt tuntui kuin raja auenneen entisyyden ja tulevaisuuden välille. Ja nyt, kun hän olisi tarvinnut kahtaalla päin ahdistettuna vaimonsa tukea, sanoikin tämä hänelle kylmiä sanoja.