Se ei muuta kumminkaan asiaa, mietti Jaakko. Minä seison vaikka yksinkin omalla pohjallani. Kyllä naapuritkin käsittävät sen, että uusi aika on tulossa ja että nykyinen aika on kuin rajaviiva vanhan ja uuden välillä, mutta he eivät ole mitään tietävinään siitä. Jokaisessa liepeessä omistamataan maata he riippuvat kiinni kynsin ja hampain, mutta maattomien on sittenkin saatava maata. Jos he nyt tämän käsittäisivät, niin myrskyä ei nousisi ja…
Mutta sehän oli jo nousemassa. Se ajatus iski kuin nuijalla. Tämä oli myrskyn alkua. Suomalaiset työmiehet yhdessä ryssien kanssa ryöstämässä ja murhaamassa. Ei estänyt enää mikään yhteiskunnallista ja valtiollista myrskyä. Hänhän oli tänään nähnyt sen omalla alueellaan, että olisi turhaa enää hänenkään sovitella yksilönä. Työväenkaarteista puhuttiin ja suojeluskunnista. Se oli siis sotaan valmistelua molemmin puolin.
Jaakko käveli rauhattomana kartanolla illan hämärässä. Kylältä palasi työväki suurta melua pitäen. Jaakko hätkähti. Tuntui sellaiselta, kuin olisivat häntä tulleet kiinniottamaan.
Näinkö pitkällä jo oltiin.
— … nämäkin maajussin perkeleet… kuuli Jaakko katkelman muutaman miehen lauseesta ja tunsi melkein masentuvansa.
Ehkäpä sota oli jo alkanutkin. Joukossa näytti olevan sellainen henki. Muulloin olivat kylältä palatessa jutelleet rauhallisesti, nyt karkeasti kiroiltiin ja vannottiin. Se tuntui ilkeältä ja kuohutti.
Vielä portailla jatkui muutamien miesten sadattelu. Jaakko astui hammasta purren heidän perässään pirttiin.
— … jumal'aut' tässäkin talossa rikkautta, joka on köyhälistön hiellä koottu… perkele!
Se oli Nikki Purola, joka reuhasi.
— Minun pirtissäni ja alueellani ei kirota eikä vannota, sanoi Jaakko jyrkästi.