Hänen on jouduttava mukaan.
XVII.
Talvi oli jo alussa. Ale ja Taave asuivat hatarassa, syrjäisessä komerossaan. Tehtaassa oli työtä riittävästi, mutta palkat hupenivat ihmeteltävästi kaikkeen ja mikään ei siltä riittänyt. Omituinen nälän tunne oli aina vatsassa ja ruumiissa. Sen lisäksi piti kuulla aina kotona valitusta ja tehtaassa kiroilemista ja hirveitä puheita.
Taave oli lakon jälkeen vaipunut omituiseen tylsyyden tilaan. Ei juuri mistään valittanutkaan eikä liioin puhunut toverilleenkaan temokratiasta. Ei odottanut mitään muutosta tilanteeseen, mutta ei kieltänyt, jos toiset sitä vakuuttivat. Ruumiissa oli alituinen väsymyksen tunne, joka pani jäsenet liikkumaan jäykästi. Silmiin oli ilmestynyt verestävä kiilto. Tehdastoverit olivat häntä ruvenneet sanomaan »menninkäiseksi», ja Taave oli siitä vain hymähtänyt.
Ale oli entistäänkin vaiteliaampi. Työmiesten alituista honotusta hän ei viitsinyt kuunnella. Hänen tulevaisuudentoiveensa oli saanut kertakaikkisen iskun lakon loppuessa. Ajatukset pyrkivät siltä maan puoleen. Sieltä hän toivoi pelastusta, mikäli saattoi toivoa. Päästä johonkin maalaistaloon työmieheksi ja saada perheelleen siellä asunto. Sitä hän ajatteli ja suunnitteli. Se olisi ollut ihanaa. Hän puhui tästä toverilleenkin, mutta Taave hymähti katkerasti.
— En minä tule, kun kerran pois ajettiin, se on vissi. — Hänestä oli karissut pois demokraattinen innostus ja jäänyt viha jälelle. Kun voisi jotenkin kerran kostaa tämän vääryyden.
Ale hautoi maallepääsy-unelmiaan. Sunnuntaisin aikoi hän lähteä johonkin tarjoutuakseen maatyömieheksi, mutta se jäi aina viikosta viikkoon. Siellä olisi mennyt maanantaipäivä, ja se olisi merkinnyt perheelle sitä suurempaa puutetta. Ja sitten täytyi olla kaartin harjoituksissa. Rangaistuksen uhalla oli kielletty pois jääminen. Kun siihen kerran tuli mennyksi, täytyi kai olla edelleenkin. Ja olihan järjestyksestä pidettävä huolta. Hänhän oli järjestyskaartin jäsen. Koskapa alituiseen puhuivat vallankumouksesta, niin saattoihan se tulla minä päivänä tahansa, ja silloin pitäisi olla järjestystä valvomassa.
Illoin työn loputtua ei tehnyt mieli olla asunnossa, jossa vaimo aina valitti ja lapset pyysivät leipää. Ne eivät ymmärtäneet, että sitä piti haukata vain suurimpaan nälkäänsä. Ja kun tätä ei jaksanut kuulla ja katsella, tuli aina kävelleeksi työväen kahvilaan. Siellä sai istua ainakin siltä rauhassa ja sitäpaitsi sai siellä aina kahvitilkan hiukovaan nälkäänsä. Joskus tarjosivat toverit, toisinaan osti itsekin.
Kahvila oli iltaisin täynnä miehiä. Luettiin sanomalehtiä ja politikoitiin. Tupakansavua, rähinää ja kirouksia oli maasta laipioon saakka. Sittenkin voi siellä paremmin viihtyä kuin asunnossa, jossa puute ja valitus irvisti joka nurkasta.
Eräänä iltana istui hän toverinsa kanssa hörppimässä kahvia, kun huomasi Kinkomaan Villen eräässä pöydässä.