Miehet katselivat pitkään Villeä, kuin tutkien.
— Onko tämäkin ollut sitten suurporvari ja ajanut maantielle mökkiläisiään? sanoi toinen.
Ville ei osannut sanoa mitään. Lähdön aikeissa napitti takkiaan.
— Olihan tämä, vahvisti Ale, leuka värähdellen. — Taave asui myöskin hänen maallaan. Pois ajoi meidät kuin koirat ikään.
— Porvarilla oli silloin porvarin tavat, sanoi Ville naurahtaen ja jotain sanoakseen. Nousi ja valittaen alituista kiirettään poistui.
Miehet tiesivät kertoa, että Ville on työväenpuhujana. Heistä ei ollut niin erikoisen outoa, että porvaristakin joskus tulee sosialisti. Tästä sitäpaitsi oli tullut hyvänpuoleinen. Vaati kaiken omaisuuden yhteiskunnallistuttamista.
— Koira on koira, enkä hänelle ikänäni anteeksi anna, että kotini hävitti, murisi Ale ja meni Taaven luokse.
— Mitäs Ville sanoi?
— Sitä mitä muutkin. Kuka heistä tietää mitä kukin sanoo. Laiskuuttaan se mies maansa menetti.
Taave poistui jonnekin, ja Ale painui nurkkaansa. Siinä olisi ollut vasta ilmestynyt työväenlehtikin, mutta ei jaksanut sitä lukea tällä kertaa. Pohjaton haikeus täytti mielen. Korva otti kahvilamelun lomassa ulkoa tulevat äänet, sanomalehtipojan huudot ja ohikulkevien askelet katukäytävällä, mutta ajatukset olivat siellä kaukana, jossa kolkko tuuli kierteli autiotuvan seiniä ja etsi ulosajettuja asukkaita.