— Aikovat kai lähteä punaryssien joukkoon. Nikki Purola kuuluu jo menneen.
— No hänet nyt tiesikin… toisten aikeista ei saa selvää. Muuten eivät pääse enää lähtemäänkään, jos olisi haluakin.
— Pidä vain sinä varasi heidän kanssaan.
— Minähän olen aina tehnyt heille oikeutta eikä minun siis tarvitse pelätä.
— Usko vain, että sitä muka katsovat.
Emmi poistui, ja Jaakko meni kartanolle, suori heiniä hevosille ja jatkoi kävelyään.
Eilen hän oli ajanut kaupungissa ja siellä nähnyt, miten miehet sankoin parvin pyrkivät taisteluun. Näki että isäin henki liikkui kansassa. Siellä lähti harmaapäät vanhuksetkin mukaan, ja joukossa oli torppareita ja työmiehiä. Täällä eivät edes hänen parhaimmat miehensä olleet selvillä mitä tehdä. Lähteäkö ja mille puolelle. Olisivat kai mieluummin punakaartiin lyöttäytyneet, jos olisi ollut uskallusta. Miten saattoi olla siellä niin ja täällä näin? Mikseivät kaikki kunnon työmiehet voineet käydä yhteisen asian puolesta?
Jaakko meni tupaan. Siellä seisoi peräikkunan luona Paavo, hänen poikansa, kivääri kädessä, valmiina lähtemään.
Jaakko huomasi miten pojan kasvot hehkuivat. Hän oli nähnyt kaupungissa samanikäisiä, koulupoikiakin, kantamassa kivääriä, kasvoilla innostuksen tuli.
— Nytkö sinä menet?