Jaakko sitoi hevoset kiinni ja heitti tuoksuvan apilastukon niille eteen. Astuessaan vaimoaan vastaan hän hymähti hyväntuulisesti. Emmi oli se ainainen hyvä toveri, piti huolta kaikin tavoin hänestä eikä ollut kertaakaan vielä hänen mieltään pahoittanut, vaikka sellainen kuului nykyään olevan varsin tavallista aviopuolisoiden kesken.
— Suotta vain valvoit minun tähteni, sanoi Jaakko laskien kätensä vaimonsa vyötäisille. — Ihme, että sinä jaksatkin.
— Ei näin kauniina kesäyönä nukuta. Ja muutenkin… tulee huolet talosta, jota ryssät polkevat ja raiskaavat.
— Jätä vain ne huolet minulle. Tulet vanhaksi ennen aikojasi, kun tässä sureksimaan rupeat, virkkoi Jaakko leikitellen. Tällä kertaa ei häntä painanut edes sekään, että talon metsiä ja maita sotkettiin.
— Toivotaan parempia aikoja, jatkoi hän ojanreunalla istuen ja juoden
Emmin tarjoamaa kahvia.
— Mutta Nevalan vanha vaaripa ennustaa vain pahempaa tulevaksi. Sanoo jonkun vuoden perästä tulevan mellakoita ja rauhattomat ajat. Taitaa vaari höristä turhia.
— Ei se ole ennen turhia puhunut. Mutta kestettävä on talonpojan, tulipa aikoja minkälaisia tahansa.
Yö oli lämmin, ja voimakkaat tuoksut nousivat maasta. Autereiset ilmanrannat ennustivat poutaa. Talo nukkui, karjatarhassa vain unisesti helähti joskus lehmänkello.
Jaakko levähti vielä ojan partaalla ja katseli siinä vaimoaan. Emmi oli rehevä ja teki äitiydestään huolimatta tyttömäisen vaikutuksen. Silmissä vaihteli totisuus ja veikeys, ja niistä tulvahti silloin tällöin lämmin sädekimppu. Suu oli tuores ja punainen.
— Mitä sinä katsot?