— Kun sinä olet vielä kuin nuori tyttö ikään ja minä tässä vanhenen ja jäykistyn piloille.
— Elä joutavia haasta…
Emmi hymyili kaunista hymyään, joka teki aina Jaakolle elämän valoisaksi ja pahimmatkin vaikeudet voitettaviksi.
Miten ihmeellä Emmi olikin voinut pysyä niin nuorekkaana, vaikka he olivat olleet naimisissa jo viisitoista vuotta. Vanhin poika, Paavo, täytti jo neljätoista vuottaan, ja häntä olisi voinut luulla Emmin nuorimmaksi veljeksi eikä hänen pojakseen. Kaksi lasta heillä vain olikin, Paavo ja häntä kolme vuotta nuorempi Liisa, ja ilo oli vieraankin katsella niin nuorekasta äitiä lastensa parissa.
Jaakko nousi pellolle lähteäkseen. Väsymystä ei kuulunutkaan. Jo vuosia parisenkymmentä hän oli näin raatanut ja rientänyt useinkaan unta muistamatta, ja talo oli noussut paikkakunnan vauraimmaksi, Nevalan hovitilaa lukuunottamatta, joka oli lähinaapurina. Mutta harvoille olikin suotu sellaista perheonnea kuin hänelle.
III.
Heinäpelto oli saatu loppuun korjatuksi, ja lähiniityllä kaatui nyt heinä nousten pian seipäille ja haasioille. Oli poutainen päivä ja työ parhaillaan käynnissä, kun tultiin ryssille vaatimaan vielä lisähevosta ja miestä. Nevalasta ja Kinkomaasta oli muka jo annettu.
— Ei tule täältä enää hevosta, sanoi Jaakko jyrkästi lähetille. —
Entisenkin saisitte jo palauttaa.
Muutamat alustalaiset naurahtelivat.
— Saa nähdä mitä vänrikki Koljakohvi sanoo. Jos tuimalle päälle sattuu, niin sakottaa isäntää muutamalla sadalla.