Ei voi nukkua pahnoilla. Täit kaluavat laihaa ruumista, ja niitä täytyy alinomaa karistella näivettyneestä ihosta.
Siitä päivästä, jolloin Ale ja Taave komennettiin »kiväärit olalle» ja marssimaan metsätaipaleelle ja jolloin valkoinen joukko heidät yllätti, on kulunut heidän mielestään mittaamattoman pitkä aika. Kaikki vangin tavalliset alkupäivien ajatukset ovat jo ehtineet hajota, ja kutistunut ajatusjaksojen rengas käsittää vain vankilan likaisen sisustan, vaimon ja lapset jossain hatarassa hökkelissä, pienen autiotorpan jossain hyvin kaukana. Ajatusten liikkuma-ala kutistuu vielä siitäkin. Torppa jää pois, häipyy pieneksi pisteeksi, ja sitten sitä ei ole enää ollenkaan. Joskus vielä välähtää aivokomerojen pimennosta kuin valokehän ympäröimänä entinen kotimökki, sitten on vain sitä samaa tasaista: vaimo ja lapset siellä jossain, tämä ryöttäinen pehkuläjä tässä, josta näkyy raukeita verestäviä silmiä, takkuisia päitä ja risaisia ruumiita.
Mielikuvat ovat nyt Alella ja Taavella yhtäläisiä. Taave ei tapaile
enää tehtaalaismurretta, ja etevämmyys temokratiassa on nyt hävinnyt.
Samanlaisena valoläikkäpilkahduksina näkee hän entisen mökkinsä
Kinkomaan takalistolla, niinkuin lepattavan ja sammuvan kynttilänliekin.
Vihakin on jo olematon käsite. Sitä hautoo vain voimakkaampi maantiesälli, joka on tähän tällaiseen jo tottunut ja voi mukautua oloihin järkeilijän tyyneydellä. Alessa ja Taavessa on viha ja vahingonilo leimahtanut silloin, kun eräänä päivänä on ovesta sysätty sisään Kinkomaan entinen isäntä, Ville. Silloin eivät ole nämä miehet tunteneet mitään kohtalotoveruutta. Harvasanainen Ale on jurahtanut:
— Tännehän se isäntäkin tuloo.
Ja niin ovat päivät vierineet. Maantiesälli on istuksinut ikkunassa miettien karkaamista ja metsäistä matkaa punaisten rintamalle. Ikkunan ohi on marssinut silloin tällöin valkoisia joukkoja, ja silloin on sällin leuka pahasti jännittynyt.
— Lahtarit perr…!
Kirous on jäänyt aina kesken. Mistä syystä? Lieneekö epämääräinen tilanne sadatuksia miedontanut.
Villessä ovat mielentilat muuttuneet samoin kuin toisissakin vangeissa. Ensin suonia paisuttavaa vihaa, aamusta iltaan. Sitten jo mielihaikeutta ja hätää: ne voivat ampua, ei siinä auta mikään. Helena jää ja pieni Uolevi, josta kerran jo ajateltiin Kinkomaan perijää. Helena saa nyt olla vapaasti miesten kanssa. Ei se tästä välitä.
Mutta jos vielä pääsisi tästä selviämään, niin hän muuttaisi kauaksi
Lappiin, vaikka Ruotsin puolelle. Toiset miehet eivät saisi Helenaa, ja
Uolevista tulisi vielä mies.