Villen ajatukset viipyvät menneissä päivissä. Viehättävinä kuvasarjoina ne nyt kulkevat ohitse. Hautamäessä iloisena nuorukaisena, öillä tyttöjen luhdissa, päivisin loikomassa jossain työtä pakoillen. Kinkomaassa, sähköisen Helenan kainalossa hääyönä. Iloisia, huolettomia päiviä. Niitä muistaessa puristaa joskus rintaa sanomaton ahdistus. — — —
Eräänä päivänä tulee vartija ja sanoo Alelle ja Taavelle:
— Nyt saatte mennä.
— Mihin? kysyy Ale käsittämättä, että vapautus oli tullut aivan yllättävänä.
— Mihin vaan minun puolestani, sanoo vartija. — Alkakaa vain mennä.
— Ihanko vapaaksi? teristyy jo Taavekin.
Edellisenä päivänä olivat toverukset olleet tutkinnolla, mutta mitään vapautusta toivomatta painuneet taas harmaisiin mielialoihinsa.
Vapaus tuli niinkuin päivänsäde pitkän pilvisään jälkeen. Se lämmitti rintaa ja sai vedet kihoamaan silmäkulmaan.
Ville katseli verestävin silmin Alen ja Taaven lähtöä. Hänen vapautuksestaan ei vartija puhunut mitään. Pitäisi kysyä, jos jotain tietäisi.
— Enkö täältä minäkin jo saisi lähteä?