Vartija ei vastaa, muljauttaa vain välinpitämättömästi silmiään, mutta
Taave ehättää sanomaan:
— Eihän täältä toki isäntämiehiä… ja mihinkäpä kaverilla on kiirekään.
Taave oli alkanut saada jo takaisin osan entistä varmuuttaan. Luonto oli valmis nousemaan heti kun tiesi, että pääsee vapauteen.
— Mihin tässä nyt ensiksi mennään? sanoi Ale vankilan ulkopuolella. Oli niin sykäyttävän hyvä mieli, ettei osannut ajatella paljon mitään.
— Tietysti akkojen luo, touhusi Taave. — Aloittamaan taas uudelleen tätä roletaarin elämätä.
Alesta tuntui kohta vapaaksi päästyään, että hänen on jätettävä heti kaupunki ja nämä seudut, joissa on tullut eläneeksi kovien kokemuksien raskaat päivät. Pois, kauaksi, entiselle kotiseudulle, entisen keskelle, elämään salolaisen elämää. Jossakin kyllä saisi jonkun mäkituvan tai talon saunan nurkan asuakseen ja taloihin pääsisi töihin. Oli suotta tullut tänne muuttaneeksikin. Mutta kaupunki ja tehtaalaiselämä oli silloin kangastellut niin houkuttelevana ja vapautta lupaavana. Se oli riistänyt sen vähäisenkin vapauden ja oli ollut vähällä viedä kaikki.
Alelle tulee polttava kiire pois kaupungista. On sanottava eukolle, että kerää vähäiset tavaransa kokoon ja joutuu matkaan. Ei tätä loppupäivääkään tahtoisi hän olla enää täällä.
Taave on esittänyt Alelle, että kai sitä mennään tehtaalle työtä pyytämään, mutta Ale ei ole sitä kuulevinaankaan.
— Parasta kun sinäkin lähtisit sinne kotipuolille, sanoo hän Taavelle. — Siellä sitä on kuitenkin parempi. Saa olla raikkaissa metsissä ja kesällä pyytää kalaa.
— Ettäkö aiot lähteä isäntiä kumartelemaan?