Hörödii on ollut juhannusviinoja etsimässä ja löytänyt yhtä ja toista. Salaa on katsellut eilisiltaista kokkotanssia ja nuuskinut koko juhannuspäivän ja tulee nyt todistajineen suuriäänistä sakkia vastaan.
Pöllämystyvät vähän Rämekorven miehet ja seisahtavat, ja silloin laukasee Hörödii panoksensa. Manaa miehet ensi välikäräjiin viina-asioistaan.
Mutta kiireen kaupalla on Hörödiin suoriuduttava matkaan, sillä Joosepin harittava tukka on noussut pystyyn ja verestävät silmät alkavat mulkoilla pahaa ennustavasti.
Jooseppi jo kääntyy lähteäkseen jälkeen:
— Vai tänne sinä hörrikkä, ihmisten juhannusrauhaa… varo, etten saa sinua kouriini.
— Jokohan tulee sakko, irvistelee Antti loppumatkaa jatkettaessa.
— Vai sakko, hihittää Hiertiäinen. — Kuka tässä on nähnyt, että viinoja on ryypätty? Kaljoja, juhannusoluvia, piru, eikä muuta. Sitä pitää osata hitsata asiata niinkäsin, jos tässä… mitäpä käräjöitä…
— Kyllä tässä heille sakot näytetään, kannetaan koko käräjätalo
tuomareineen ja lautakuntineen järveen, uhkaa Jooseppi. — Siinä
Luhtajoen partaalla kun on, niin ei muuta kuin saan kangen alle.
Toveria en pyydä.
— Ettäkö hiiren kuolema syötinkilöille ja muille pötköttäjille, hii, se olisi vasta, inisee Asari.
— Eikä tässä niin justiin ensi käskyllä…, teristyy jo Anttikin.