Tiina Lovisa näkee Asarin saunan ovella ja tulee hameet hulmuten, äkäisen näköisenä.
— Että sinä, ryökäle, et viitsi edes syömään! aloittaa — … että voi hyvä jumala, kun heinät jäävät tekemättä. Siellä Kenkkulan väet jo heiluvat kuin turilaat heinän kimpussa, ja sinä täällä märkänet. Tokko sinä edes kuulet, torkkuja!
Tiina Lovisa sysää Hiertiäistä pieksunsa kärjellä, että piippu taas putoaa.
—… piippu!… Nyt jos, piru, niinä suutun… vai potkimaan. Ei nyt niitetä, kun huomiseksi tulee sade. Häh!… Heiniä pilaamaan…
— Sade?
— Nii-in! Varpaita syhyy… on vissi merkki.
— On se… tuhannen laiska, haisijainen.
Tiina Lovisa ei viitsi sen lekertäjän kanssa.
— Pitää tässä laittaa housut jalkaansa ja lähteä niitylle. Juo sinä ja makaa ja tanssita piikoja!
Tiina vielä siellä pihassa, mutta Asari ei kuule, eikä tahdokaan. Ylevä rauha liikkuu hänen sisässään, monta aihetta, tämäkin aurinko, joka hautoo tätä luomakuntaa ja ihmistä… tuoksut… ihanat vetää nenäänsä… isot kalat… linnut ja muut.