— Maistoinhan minä.
— Mitä se semmoinen maistaminen, kun nyt kerran juhannus… Sinä taisit niihen tyttöjen kanssa… Kyllin… kyllä minä tiedän — Hiertiäinen iskee silmää Bertilille — niinhän sitä tanssittiin, lupsuteltiin… minäkin.
Aurinko on noussut jo ylemmäksi, ja varjot lyhenevät. Kaste hohtaa pihanurmilla ja pihkaa tuoksuvien puitten oksilla. Mehiläiset surisevat heinikossa, ja pääskyjen liverrys kuuluu talojen pihoissa.
Tiina Lovisa huutaa pihassa Asaria kahville ja mökyää aitan oven takana piioille, jotka eivät nouse lypsylle. Kanat kaakattavat, kukko kiljuu siihen sekaan, ja vasikat huutavat juomistaan tarhassa. Olipa siinä ääntä. Toisissa taloissa torkkui karja aitauksissaan hiljaa ynähdellen lypsäjiään, eivätkä kanatkaan siellä kaakattaneet. Hameniemessä oli huutamisen taito tarttunut emännästä kanoihin, vasikoihin ja muihin nelijalkaisiin. Sauna oli toki täällä rannalla, ja tänne ei mökä kovin häiritsevästi kuulunut. Eikä talvella pirttiin, muuta kuin Tiina Lovisan papatus.
— Huutavat siellä, pirut, akat ja nelijalkaiset, naurahtaa Asari Bertilille. — Senpä takia minä täällä saunassa… Pitäisi herrallakin, sinullapa meinaan, olla sauna siellä Helesingissä, kun siellä mölytään… ei muuta kuin kellistyisit piiloon lavoille, eikä tietäisi poliisit eikä muut… akat… vaikka eihän siellä taida akkoja ollakaan.
Mentiin siitä tuvan puolelle, kamariin asti. Hiertiäinen sanoi tarjoavansa kahvit ja suuttuvansa, jos Bertil ilman lähtisi.
Puhuttiin Bertilin tauluistakin.
— Ovat kuin varsiluudalla vedeltyjä, sanoo Hiertiäinen. — Maalaisit pirunkuvia ja enkelilöitä… hii… kun kuuluit maalaavan semmoisia alastomiakin retkaleita. Harakka-Antti kehuu, että hänestäkin maalataan.
— Maalataan se kuva vielä Asaristakin.
— Eikös… Tiina Lovisasta pitäisi silloin kun suutaan lakuttaa ja sääret on lehmänsonnassa… hii… ja sitten se kuva tuohon seinälle.