Tyttö kavahtaa hänen kaulaansa, suutelee, loppumattomiin.
Bertilin yhtäkkiä leimahtanut ilo sammuu, omaansa ja tytön haikeaan ikävään.
Niin, nehän olivat vain lupauksia, mutta tämä, nykyhetki oli todellisuutta. Tuolla nurkissa oli vielä juhannusyön kukkia, keskikesän henkeä, pitkä, kiihkeä satu ja kuitenkin lyhyt kuin kesäyö.
Ulkona jo vaikenee. Tuvan räystäällä visertelee pääsky.
Bertil avaa aitan oven. Molemmin jäävät siihen vielä hetkiseksi, aamun sarastukseen.
— Kuule, Bertil, yhden asian minä lupaan sinulle, vaikka et tahdokaan.
Tämän jälkeen ei… saa enää kukaan toinen koskea minuun.
Bertil on kuullut jo ennenkin tällaisia vakuutuksia, mutta ei ole uskonut. Tätä hän ei saata epäillä, siksi hän jo tuntee tytön.
— Kylli, sinun on tultava iloiseksi jälleen. Tule saattamaan minua. Onhan meillä vapaus, minullakin, tulla tänne milloin haluan, ja tulen ehkä piankin.
Bertilin tavarat ovat jo rattailla, ja Salomo odottaa pihaportilla. Läksiäisväki hajoaa kyläteille, ja Perttelille toivotellaan onnea matkalle ja kärtetään pian tulemaan.
Aatami seisoo hajasäärin tuvan kuistilla ja räpyttelee silmiään. Ovat kosteat, mistä lienevät. Bertilin kapea käsi ihan hukkuu hänen isoon kouraansa.