Hameniemen saunasta tuprahtelee sankka savu kuulakasta elokuun iltataivasta vasten. Turakka heittää sylyksen vielä halkoja uuniin ja puuskuttaen tutkii kiukaan kuumuutta. Tänään on rämekorpelaisilla uutisen juhla, ja ukot aikovat sitä viettää Hiertiäisen saunassa, erillään muista, viinoineen ja viisauksineen.
Hiertiäinen istuu alassuin käännetyllä pytyllä ja syljeksii Tanulan Antin paljaille varpaille. Aatami on sijoittanut ruhonsa vanhaan korvoon tukkimilleen heinille ja nousuhumalassa laulahtelee: »… tuolla puolen Jordanin». Patrakka, mustaparta, vilauttelee silmää Asarille, vatsallaan loikoen tuoksuvassa saunakukkarykelmässä, käden ulottuvilla puteli, josta maistaa ja tarjoaa toisille.
Turistaan kaikesta joutavasta. Hiertiäinen katselee metsän takaa nousevaa kuuta ja viisastelee:
— On se tuokin… toisen kerran kutistuu ja sitten taas kasvaa… ihan kuin… heh, heh, mikä lie pahulaisen pallo… kiekuttaja siellä taivaalla … kun se Pertteli kerran valehteli olevan sillä satumaisella näitäpä kiekuttajia kokonaista kaksitoista… hii… soma poika…
— Jumalan luoma se on kuukin, sanoo Aatami ja nikottelee Patrakan vahvasta uutisviinasta. — Mutta se on vale, että niitä muuta on kuin tuo yksi.
— Joo… hiton pitkä vale se on, että… hii… tämäkin maa on ymmyrkäinen, pannukakku, pallo tahi muu semmoinen piru. Kyllä Hiertiäinen tietää sen asian.
Turakka istuu synkkänä ja kuuntelee ukkojen jaarituksia. Syysilta painaa käsittämättömästi häntä, korven huuhkainta, jota lain koura haparoi, saamatta kynsiinsä, turmanlintua, paikasta paikkaan lentävää.
Patrakka kynii partaansa eikä sure tämän matoisen maailman kierouksia eikä kehnouksia. Juo silloin kun janottaa ja on taas pitkät ajat maistamatta. Keittää vain isännille ja käärii rahaa liiviinsä. Jättää kohta koko puuhan ja ottaa sen tytön sieltä eräästä kylästä ja laittaa mökin. Suonien kiivas sykintä on alkanut jo asettua, ja kulkurielämä ei enää viehätä. No, se onkin sen tytön, pellavahiuksisen ja punaposkisen ansio.
Saunasta on lakannut savu tuprahtelemasta, ja valtava hiilos hehkuu ja lämmittää avonaisesta ovesta nurmella istuvia miehiä, jotka siinä jaarittelevat ihmeitään, viinan punerrus naamassa.
— … minultakin kerran käytyä siellä Helsingissä, helevetissä, — valehtelee Hiertiäinen silmät kiiluen, — ja sielläkös vasta… hii herratkin kuin harakoita, pyrstönutuissa ja muissa hepenissä. Heh, ryötöillä niin rento kaula, että semmoisten valkoisten lastojen varassa. Ja akat niinkuin riikinkukot… hyvältä haisevia, piiatkin, pyntätyitä ja rasvatulta… hii… minä heitä tunnustelemaan tällä suonisella kouralla, että ovatko lihavia, niin suututaan ja säkätetään. Minä en kuin nauran niille ja sanon, että on tässä ennenkin jo akkojen kanssa lupsuteltu… osataan tanssittaakin… hii… poliisi hätyyttelemään, häikäle, ja komentamaan… minä ryypyt sille tästä litteästä matista, tätä ryytiviinaa, niin paikalla kuin lammas… neuvoo ja viittilöi… ei muka keskikatua kävellä, kun ne sähköt ja säkyttimet… heh… herroja ja hempukoita siellä niinkuin itikoita, pythyi! Parempi täällä omassa saunassa, enkä tätä heijän helesinkilöihinsä vaihtaisi.