Vallesmannikin seisauttaa koninsa.
— No siinä on poliisi… päästää karkuun monivuotiset haalattavansa.
Nyt sinulta toki menee virka… lemmon hörökki.
Nimismies lähtee ajelemaan ja Hörödii juoksemaan vastaiseen suuntaan, jos saisi muka kiinni vielä viinakuninkaat, jotka olivat ovelina kuorsanneet kärryjen pohjalla.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Bertil Hög, helsinkiläisherra, loikoo riippumatossa ja katselee, miten hänen kotiaan rakennetaan. Elokuinen aurinko helottaa lehvien lomasta ja väreilee järven pinnalla, joka alempaa kuvastelee puitten välistä ja kutsuu rannoilleen.
Bertil Hög on matkannut kaupunkiin, ja Kylli ei ole malttanut erota laivalaiturilla, vaan on lähtenyt hänkin mukaan. Bertilistä on tuntunut kesäinen pääkaupunki entistä kuivemmalta ja kuolettavan väsyttävältä. Hänen rinnallaan sipsutteleva yksinkertainen Kylli on ollut kuin välittäjänä siihen maailmaan, jonka hän on taaksensa jättänyt aikoessaan jatkaa humisevan kaupungin hermosairasta elämää.
»Mitähän kaupunkituttavani sanovat tytöstä?» on Bertil miettinyt ja hieman pelännytkin, osaako maalaistytti olla hänen mielikseen oudossa paikassa. »Mikä tuo sievä tyttö on sinun matkassasi?» on häneltä kysytty. »Sepä on oikea herkkupala, varmaankin maalta löytämäsi», ovat toverit sanoneet. »Etköhän antaisi meille, kun itse kyllästyt», ovat jatkaneet. »Pidän itse», on hän heille sanonut ja tytölle:
— Mitäs sanot, jos mentäisiin ostamaan kihloja?
Kyllin silmissä on välähtänyt hetkellinen ilo, mutta sitten on tyttö alakuloisesti sanonut:
— Mitä varten sinun tarvitseisi maalaisystävääsi pitää narrinasi.
Minähän olen antanut sinulle kaikki.