Aatami ei oikein tiedä, mistä aloittaisi puheet sen konstikkaan viinamestarin kanssa.
— Läksin minäkin maistamaan, sanoo. — Kun tämä sinun viinasi on parasta siinä repijäisessä ja reumatismissa.
— Vai läksit, jurahtaa Turakka vastahakoisesti. — Mutta kun sanassa sanotaan, että viina menee huokiasti alas, mutta polttaa kuin kärme ja pistää kuin kyykärme. Eihän tätä sovi hengenmiesten viljellä. Tämä on vain niitä syntisiä varten.
Turakka heilauttaa kädessään helmeilevää pulloa.
Aatami oli hänen mielestään tekopyhä lurjus, joka olisi sietänyt selkäänsä.
Aatamille tuli nyt siinä heti tiukat paikat. Mitä sille sanoisi, että leppyisi. Parasta olisi sille antaa myöten, niin ehkä sulaisi tuo kuparinvärinen naama sovinnollisemmaksi.
— Niinhän sitä pitää, tämän ihmisen, tehdä väliin oikein lujasti syntiä, niin sitten on mitä katua ja se armosta nauttiminen on sitten niin mukavaa.
Turakan pistää vihaksi semmoinen jaaritus. Heilauttaa lippalakkiaan ja ruopasee korvallistaan.
— Haista sinä… vai tulet minulle lorittamaan tyhjiä. Siin' on viinaa, pistä naamaasi sen kuin jaksat, mutta mukaasi et saa pisaraakaan.
Aatami maistelee. Neste kiertää niin ihmeellisesti suonissa ja nostattaa mieleen niin kumman keveyden. Ne on ne Turakan yrtit, mitkä lienevät, vai noituneeko muuten viinansa.