KUUDES LUKU.
Päivä alkaa olla jo puolisillaan, kun Aatami köpöttelee reikäistä kylätietä ensin Tanulan pihan läpi Hameniemeen ja siitä luikahtaa Rämekorven metsätielle.
Pitää katsoa siinä kulkiessaan, ettei pistä jalkaansa niihin reikiin, muuten rutjauttaa siihen tiehen nokalleen. Eikähän ole kiirettäkään. Päivällistä käy syönti myöhemminkin, sitten, kun on ensin saanut sen rohtoasian järjestykseen.
Jopa se lumi nyt sulaa. Ei kauan, kun on päiviä kankaalla, ja sitten se on jo kesä lähellä.
Se kesän tulo hykäyttää mukavasti Aatamia. Siinä on niin monta aihetta, siinäpä kesän tulossa ja itse kesässä. Kalan saannit ja muut, heinänteot ja ruistalkoot, kun kamarissa naapurien kanssa haastetaan hyvästä vuodesta ja lirautetaan pullosta kahvin sekaan.
On niinkuin maistelemista olevinaan se lirauttaminen, semmoista pikkusyntiä, kun ei kuitenkaan lääkkeeksi mene se ryyppääminen.
Ja sitten on monta muuta kesällä, joita ei niin heti muistakaan. Saa höllehtiä hurstisissaan ja tuntea monia herran hyvyyksiä. Saa viilipiimää, ja musikat kantavat ahomansikoita.
Siinä se on sitten Syllykän mökki. Akka on kylässä, varmaan viinoja liehtaamassa, koskapa ovi on lukossa. Kun nyt osaisi sen Turakan tehtaalle. Olisi pitänyt Harakka-Antilta kysyä.
Korvesta löytää Aatami kuitenkin etsimänsä ihan omin avuin ja muhoillen toivottelee Torakalle hyvät päivät.
Turakka ei virka mitään, nostaa vain muutaman viinalasin aurinkoa vasten ja tillistelee. Lisää sitten siihen vielä jotain jauhoa ja puistelee.