— Kevätilma niin raukasee… elä tuo putelia. Lämmin viina on sitten parempaa korvessa.
Hörpittyään kupin jäi Turakka mietteisiinsä ryntäillään maaten tuijottamaan siltaan. Tuntui olevan semmoinen painostava olo. Se tuli väliin, vaikka olisi kuinkakin viinalla itseään voidellut, ja painoi mielen mustaksi. Tämä yhtämittainen ammatti ei enää huvittanut. Jos olisi joskus vain omaksi tarpeekseen lirauttanut pullon, pari, mutta kun piti koko läänille valmistaa. Sotavuosina se oli kaikista ilkeintä, kun nälkä ahdisti sydänmaitten vähäväkisiä ja isännät kantoivat korpeen täysinäisiä jauhosäkkejä…
— Elä kaada lisää, en minä juo.
Syllykkä jäi ihmetellen katsomaan Turakkaa. Mikä häntä riivasi? Olihan mies niinkuin selkäänsä saanut.
… ja sitten jos mökinmies meni lisäleipää pyytämään taloista, niin sai tylyn vastauksen ja tyhjänä takaisin.
— Mikä sull' on? Kun on kuin nielty ja oksennettu, sanoi Syllykkä.
— Piruako se sinua liikuttaa! ärjäsi Turakka.
— … siunaa, kun on pahalla päällä.
— Mitäs utelet. Saattaa ne minullakin olla huonot tuuleni. Hae vehkeet, että mä pääsen tästä korpeen.
Syllykkä toi jäähdytysastian, pitkähköt metallipillit ja kannen.
Turakka näytti katuvan tylyyttään. Syytönhän akka oli siihen, että
hän viinaa koko läänille valmisti. Huomattavasti jo muuttuneena sanoi
Turakka: