— Käy sitten korvessa lämpiäisillä.
— Kyllä, kyllä. No nythän se jo taas haastaa kuin ihminen, mikä lie ollut riivaajaisensa. Tuonko minä sinne sinulle kahvit ja keitot niinkuin ennenkin?
— Tuo vaan, ja jos saisit sanan Hiertiäiselle, että nyt sitä saa.
Laitat vaikka Harakka-Antin sanomaan.
* * * * *
Turakka pisti vehkeet säkkiin ja nousi lähteäkseen.
Kovin vaikealtapa se nyt tuntuikin. Mikä piru häntä oikein riivasi? Mitään pelkoa se ei ollut. Hän vähät välitti poliiseista ja nimismiehistä, laista ja muusta. Muuten kyllästytti tämä turaaminen toisten hyväksi. Keittäisivät, saatana vie, itse viinansa.
Iltapakkanen oli jo jäätänyt hankea, ja se karahti ja soi suksen alla. Korvessa tuntui vielä päivälliseltään voimakas pihkan tuoksu, jota oli mukava hengittää.
Mieli alkoi jo tuntua keveämmältä. Mitäpä tarvitsi turhia miettiäkään. Olivat sellaisia kuin olivat ja omillaanpa pelasivat. Keittelee tässä vielä jonkun vuoden ja ostaa sitten mökin ja asettuu siihen asumaan. Talvet pyytää oravia ja jäniksiä ja kesät kalastaa. On oma herransa, jonka ei ole pakko tehdä talollisten töitä.
Turakka nosti suksensa pystyyn puuta vasten ja alkoi laittaa tulisijaa. Pata nostettiin rautajaloille ja rankkia sisään. Hiertiäinen oli jo pilkkonut puutkin valmiiksi, ja saatuaan kaikki kuntoon viritti Turakka tulet padan alle.
Toinen pienempi kuparinen kasari laitettiin viereen odottamaan vuoroaan. Sen pienestä piipusta lirittäisi se kirkas ja makea.