Ja sitäkin repijäistä. Nyt jo nytkytteli vahvoissa takalihaksissa, kun ei saanut sille tarpeellista määrää.
Aatami nousee, köpittää mäelle, joka on talon itäpuolella, kääntelee ja katselee. Mäelle näkyvät Kenkkulan laajat pellot ja niiden jatkona Hameniemen ja Tanulan pienemmät vainiot. Koko kylä siinä keväisen huhtikuun-aamun kirkkaudessa.
Ihan piti istua ja nauttia siitä kaikesta hyvyydestä. Ei edes vaivannut repijäinenkään, eikä muu lihan himo.
Eihän ne näin täällä metsässä, luonnon keskellä, mutta kun menit kamariisi, niin paikalla alkoi kaivaa toinen ja rimputella toinen. Ja täytyihän syntisen ihmisparan hoitaa kumpaistakin. Toiselle tiesi punakka piika-Iita lääkityksen, toista piti voidella viinalla.
Kun kehtaisi, niin olisi täällä metsässä. Pahan pitäisi loitota, sen tunsi tällaisena kevätaamuna. Mutta jos olit täällä, niin reumatti otti sitä tiukemmin.
Hyvällä on aina paha matkassa. Täytyy olla niinkuin olet ja katua pahuuttaan, ja kun oikein perinpohjin katuukin, niin sitä suurempata autuutta saa sitten tuntea.
Se on niin yksinkertaista, mutta sitä ei julkijumalattomat käsitä.
Aatami vetää keväistä ilmaa keuhkoihinsa ja tuntee todellakin, niinkuin paha lähtisi hänestä kuulumattomiin. Mutta eihän sitä miten aina metsissä… ja sittenpä sitä taas saa tapella sen synnin kanssa kotona.
Mikähän savu nousee Rämesuon laidasta? Se on kokonaan toisessa paikassa, ollakseen Turakan savuja.
Mitäs jos siellä joku muukin kuin Turakka keitteleisi viinaa?