— Kyllä, kyllä, minä tulen. Tuo Turakka taas sitä… no, no, menkäähän… se vetää jo puukkoa tupestaan.
* * * * *
Viinakuninkaat jäivät kahden. Turakka istui havuläjälle ja pää hervahti alhaalle.
Mitä varten hänen tarvitsee muille, kun kerran itse on yhtä musta ja vielä mustempi?
— Kuule, Patrakka, tämä kaikki alkaa jo tympäistä minua liiaksi. Joka päivä juot ja joka viikko melkein valmistat, niille perkeleille, jotka eivät muuta kuin laiskottelevat ja nauttivat elämän hyvyyttä. Nauttisivat, nauttisivat, mutta eivät painaisi pienempiään. Ymmärrätkö sinä, Patrakka?
— Kyllä. Ja kuulehan mitä minä näissä kätköpaikoissa ajattelen. Muutamien vuosien perästä, kun meidän luumme lahovat, nousee uusi polvi, raitis kuin tuo korven humina. Mutta sitä ei tee raittiusapostolit, vaan luonto ja uudet maaseudun elämänehdot. Ja nyt ryypättiin sen asian päälle. Loiskis.
— Niin, kuka sitä meillä, tätäpä, teetättää? Ei meillä ole peltoja eikä ruisaumoja, piru vieköän.
— Ei, mutta jätä jo tuo. Maailma on sellainen kuin on, aikansa, ja kun
tulee toinen aika, niin se on toinen ja se tulee ilman touhuamatta.
Viis murheista ja juo tätä viinaa, jossa on yön yrttejä. Tuletko
Kenkkulaan saunaan tänä iltana?
— Tulisin muuten, jo Aataminkin vuoksi, sovintoon, mutta on hiihdettävä toiseen pitäjään. Katso, minua vaivaa rakkauden tauti, perr-kele!
Turakka heilautti kättään niin että lakki lensi päästä ja takkuiset hiukset häilähtivät. Kirous kajahti pingotettujen huulien välistä, ja silmissä leimahteli.