Bertilillä ei ole mitään sitä vastaan, ja Hiertiäinen jaarittaa:
— Ongitaan, reistataan luuvolla, jossa aina nykäisee, otetaan sitä
Perttelin aurinkokylpyä pakaroille ja maistetaan, maistetaan välillä.
Se tuo kesäinen luonto on niin mukava ja ne köriläät, varsinkin jos
paistaa hiilillä.
Loppumattomiin olisi Bertil voinut kuunnella sitä lökertämistä. Ihana oli tämä korpi, talot vanhoine tapoineen ja esineineen, ihmiset ja suopursuille tuoksuvassa korvessa tippuva viina.
KOLMASTOISTA LUKU.
Juhannus-aatto Rämekorvessa. Viita on aurinkoa tulvillaan ja suopursut tuoksuvat. Synkän metsän salaisissa kätköissä kasvaa yöhuilu, kämmekkä, ja levittää tuoksuaan, joka öisin voittaa suopursun tuoksunkin.
Korvessa on hiljaista. Joku laitumella kävelevä lehmä eksyy korpeen ja jää ihmetellen töllistämään näreikösta nousevaa savua ja astioita. Siellä on ihminenkin ja niinpä sinne ei saa mennä, astioille, vaikka sieltä tulee nenään imelä haju.
Sorkkakavio tallustaa edelleen, ja korpeen jää vain kaljantiputtaja laulamaan ja Turakka korjailemaan tulta padan alle.
Viime tingassa on hän joutunut Hiertiäiselle juhannusviinoja keittämään. Laaja on lääni hänellä ja paljon työtä. Isännät ovat rikastuneet sota-aikana ja viime vuosina, ja niillä pitää olla puuttumaton viina.
Ja varsinkin keskikesän valoisana juhlana, juhannusyönä. Nuorille sana "ennen vuosi lehmättä kuin juhannusyönä heilatta", ja vanhoille se heila muuttuu viinaksi. Ja niin sanoo Hiertiäinenkin, että vaikk'ei olisi yhtään lehmää, niin juhannusyönä pitää olla viinaa.
Turakka on laskemassa viimeistä astiallista ja tietää kohta pääsevänsä juhannussaunaan, siihen suloiseen, josta hänkin osaa vielä nauttia. Kohta tulee Hiertiäinen, ja yhdessä kannetaan korennossa raskas viinakontti Hameniemen kamariin.