Turakka ja Patrakka jäävät viimeisiksi. Turakka tunnustaa, että Patrakan, rakkaan ystävän ja uskonveljen viina on yhtä hyvää kuin hänenkin, mutta ei sitä, että Patrakka kestäisi kiukaan vihoja niinkuin hän.
Hiertiäinen lyö löylyä ja on väliin lattialla mahallaan, polttaa näätsen selkää. Ylhäältä lentelee vastan lehtiä, ja Patrakka kiroaa, mutta sisu ei anna perään. Ei vaikka nahka luiskahtaisi päältä kuin paistikas.
— Olet sinä, piru, näemmä mies, kuuluu Torakan tunnustus, ja hänen vastansa lentää seinään. Sitä seuraa Patrakan ruoskaksi käynyt vasta, ja rinnan, käsi kaulalla, laskeutuvat miehet alas.
Pihlajan alla vastakkain, putelia vuorotellen kuuristaen, kyyköttävät korven villit kuninkaat, puuskuttaen ja puhaltaen.
— Kuuletko käen kukunnan korvesta? kysyy Turakka tutkien toverinsa kuuloa.
— Enpä kuule, taisi löyly tuketa korvat. Sinun silmäsi ovat kuin ulos tippumassa.
— Rupesi vähän hämärtämään lauteilla, tunnustaa Turakka. — Sitä semmoista ei kestäkään kuin pirun nahka, mutta mehän ollaankin oikeita korpipiruja.
Hiertiäinen nauraa ja valehtelee:
— Tuota… kerran kun oltiin juhannussaunassa, niin rupesivat kiusaa, mukamas, minulle… korvollinen vettä kiukaalle ja ylimmät seinähirret paloivat mustiksi. Mutta minäpä tiesinkin sen koiruuden edeltäpäin ja vedin nahkaani suvenkuuta, semmoista tököttiä, ja, piru, nauroin vain lauteilla. Ihmetellään, että miten mies kestää, kun saunan hirret käryää, jotta ihan savu tissusi.
— Haise nyt jo, ja mene hiiteen! sanoo Turukka. — Juhannusyönä ei saa valehdella, ei muuta kuin vähäisen. Juhannusyönä pitää ryypätä niin että on turpa savessa. Lähtäänpä miehet aloittamaan.