* * * * *
Bertil on istunut ruispellon pientarelle saunasta tultuaan ja katselee siinä pohjoisen taivaan kajastelua, pihlajan kukilla ja lehdillä värähtelevää, ruskoa, ruispeltoa, joka on kuin tiheä, loppumaton viidakko.
Pientarella on mesikon kukkia, ja väkevä tuoksu nousee pellosta. Siinä pientarella voisi istua aamuun asti, auringon nousuun, kun kaikki väräjää päivän kullassa ja lämmössä. Saisi nähdä kasteen nousevan maasta ja kukkien elävän ja hengittävän. Saisi elää miljoonan vuosia yhdessä yössä.
Kylli tulee saunaan, ja Bertil katselee hänen riisuutumistaan pihlajan juurella. Esiliina lentää oksalle, hamonen humahtaa nurmelle, toinen, ja tyttö seisoo siinä paitasillaan eikä huomaa katselijaa. Suu on hymyssä, eikä Bertil käsitä, että tyttö miettii ja kuvittelee tulevata yötä, tanssia, hanurin säveliä, aittaa ja vuodetta ja vielä muutakin, joka nostaa poskille heleän punan.
No nyt meni paita oksalle ja tyttö menee saunan ovelle; kädellään silmiään varjostaen katsoo siinä vielä järvelle, jossa joku näkyy soutavan. Valkealla iholla väreilee ihmeelliset värit. Tuossa noin, maalata, välähtää Bertilille, mutta tyttöhän ei seisoisi niin mallina kuin nyt.
Bertil lähtee vähitellen pihaan. Kamarista kuuluu ukkojen jymy. Siellä tanssitaan, pelataan kontraa ja ryypätään. Toisella pöydällä on iso läjä piirakoita ja siitä haukataan.
Bertiliä pyydetään mukaan, mutta hän ei mene. Sanoo lähtevänsä kokkoa sytyttämään. Hiertiäinen tulee jälestä ja sanoo:
— Sanoisit edes, minkä tähden et ryyppää. Surettaa, näätsen, kun tässä, piru, ystäviä…
Bertil sanoo halailevansa tyttöjä tänä yönä ja silloin hän ei maista.
— Vai sitä… no, per-setti, puristele heitä sitten. Pitää sanoa
Aatamillekin, kun tahtoi tietää — hänkin ystävä… näätsen… sinulle.