— Niin, niin. Käynpähän yöllä katsomassa.
Kyllillä on raitainen puku ja tuomenkukka napinlävessä. Bertil tietää, että Kylli on ne kukat ottanut hänen tähtensä, vieläpä hakenut ne pitkän matkan takaa, kun pihatuomet ovat jo kukkineet; tietää ja on onnellinen, siten kuin hän voi olla. Eikä enempää voisi ollakaan, ei vastakaan.
Huoneissa hulmahtelee juhannusyön henki, ja kukat ikkunoilla katselevat valoisaan yöhön. Kukkia onkin vain Kyllin ja nuorimman tyttären ikkunalla, sillä ne eivät siedä korpiviinan löyhkää.
— Tule nyt pian, kiirehtii Kylli Bertiliä, ja yhdessä mennään kokoille rantaan, josta kuuluu jo hanurin kurnutus.
— Sinähän tanssit hyvin, sanoo Bertil tytölle.
— Älä nyt… en minä osaa…
— En vielä kenenkään muun kanssa tanssiessani ole niin nauttinut kuin sinun, tunnustaa Bertil rehellisesti, mutta tyttö ei usko.
Niinkuin voimakas nuori jumala hän on täällä korvessa, viinaa ja hunajaa tihkuvassa, alkuihmisten keskellä, maan ja kasvien voimakkaita tuoksuja hengittäen ja tuntien tytön joustavat muodot käsiensä alta.
— Istutaan ja katsotaan, pyytää Bertil, vai haluaisitko tanssia?
— En, kun noin sotkevat.