Kokko on sammunut, ja viimeiset kekäleet riutuvat. Hanuri on vaiennut, ja kulkumies, soittaja, kuorsaa nurmella, tyhjä pullo päänpohjissa, toisella kädellään vielä pitäen hanurin nahkaremmistä.
Siellä on Hiertiäinenkin, lupsuttaja, suullaan nurmikolla, ja joku heittiö on nostanut hänen takapuolilleen kuivuneen lehmänaineen. Pullo on vielä housunkauluksen alla, mutta pohjapuoli ylöspäin, ja lakki on lentänyt vähän matkan päähän.
Patrakka ja Turakka ovat nukkuneet käsi kaulalla, ja puteli on leppäpensasta vasten pystyssä käden ulottuvilla.
Rengitkin ovat tupertuneet suulleen ja tyttöasiat ovat jääneet sikseen. Toiset, onnellisemmat, ovat vieneet tytöt näin juhannusyönä, ja heidän vuoronsa on joskus toiste, arki-iltoina. Raatelevaa sydäntä, siitäpä yksin jäännistä, on voideltu viinalla, ja mahtava kuorsahtelu jyrisee nyt hiljaa riittyvän kokon ympärillä.
Aurinko nousee ja paistaa Turakan punoittavaan naamaan. Turakka herää ja hieroo silmiään, muistaa missä on ja kiroaa. Nousee ja lähtee etsimään tyttöä itselleen.