— Mennään sinun aittaasi, Kylli, pyysi Bertil.
— Sinäkö koristelit sen pihlajankukilla? Vuodekin oli ihan valkoisena.
Katso, noin monella mäellä savuaa kokkotulien jätteet.
Tyttö nyökkäsi järven takaa näkyviä vaaroja, joilta nousi heikkeneviä savukiemuroita.
Sielläkin hummataan, ja kun hanuri vaikenee, hajoaa joukko metsäteille, missä kiihkeästi kuiskutellaan.
Ja sitten on keskikesän jokainen sunnuntaiyö sitä hummaamista.
Valo järvellä muuttui pehmeäksi, ja rannoilta nousi sumu. Tanssipaikalta kuului kiihkeä, haikean surumielinen sävel. Se oli niinkuin tämä kesäyö.
* * * * *
Juhannuskoivut olivat jo nuutuneet kuistilla ja pirtissä. Vanha kello valvoi yksin hämärässä nurkassa. Bertil tunsi hetkisen, miten hänessä teki kipeää. Hän saa tytön tänä yönä kokonaan, mutta pian kuihtuu kaikki, hän menee kuitenkin joskus pois ja tyttö jää tänne. Tyttö tietää sen, mutta rakastaa silti noin.
— Tule, mennään aittaan, pian aurinko nousee, kuiskasi tyttö ja laski hiuksensa valloilleen. Se oli merkki onnellisesta antautumisesta.
* * * * *