* * * * *
Elina saattoi Penttiä kotiteilleen. Ilta hämärtyi; sellainen syksyinen ilta, kun metsä seisoo hiljaisena, yön tuloa odotellen ja maassa alkaa tuntua talven lähestyminen.
Korpirastaan ja satakielen aikoina luodaan monta onnenliittoa, vannotaan valoja, jotka keltalehtien kanssa lentävät tiehensä. Syysiltoina syntyneellä on edessään talven vakavuus. Se ei muuta väriä tuokiossa.
Aika luisti heidän käsistään liian nopeasti, mutta kuitenkin sekunnin hetki vastasi ennemmin elettyjä päiviä ja kuukausia ja siltä sisälsi tuhansia kertoja enemmän.
— Sano, Elina, mitä hyvää sinä oikein löydät minusta?
Sen kysymyksen oli Pentti kai tehnyt Elinalle jo useamman kerran.
— No, ainakin sinun pyrkimyksesi hyvään. Sitähän on niin vähän nykyään ihmisissä.
— Ja se yksistään riittää sinulle?
— Älä kysy, kun tiedät.
— Ja minulla on ollut sellaista… olen ollut sellainen… ja sinä kuitenkin annat kaikki, etkä vaadi mitään.