— Mutta sinä pääset, jatkoi hän. — Ja niinpä on sinun nyt otettava
Harvala käsiisi. Olen jo käynyt sanomassa siellä, että se otetaan.
— Sinä olet sitten miesten mies, setä. Pidät aina huolta minusta.
— No, en sen parempi kuin mitä pitäisi jokaisen ihmisen olla, auttaa lähimmäistään. Niin, nyt sinä saat sellaisen toverin kuin minullakin on, vielä paremmankin, ja kun luulen sinun nyt tarttuvan hartiavoimin työhön, menee kaikki hyvin. Talo on pian maksettu.
— Niin uskon minäkin.
Setä mietti jotain, hymähti ja virkkoi:
— Tämäkin sinun kohtasi on antanut minulle paljon mietiskelyn aihetta, varsinkin sen viimeinen vaihe. Sanoppas, poika, mikä se oikein on, joka määrää ihmisten kohtalot. Minäkin koetan päätelmiäni kehitellä ja saan ne välistä nurin käännettyinä takaisin katseltavikseni. Ei auta, täytyy myöntää, että jos riippuu paljon ihmisestä itsestäänkin, niin riippuu se eräästä toisestakin.
— Kaipa se kaitselemus on.
— Jumala se on, ei siinä auta kierrellä sinun enempää kuin muidenkaan. Ja vaikka se on meillä uuden ajan ajattelijoilla erilainen kuin vanhoilla ihmisillä, niin se on kuitenkin. Mutta on kahdenlaisia ihmisiä. Toisissa on jaloa metallia, ja ne joutuvat elämän ahjoon, jota vastoin toiset katsoo suuri Mestari kelvottomiksi mihinkään. Ja ne saavat olla omia aikojaan.
Gaabriel nousi ja pisti piipun taskuunsa.
— Se siitä, ja nyt taas niihin tavallisiin arkiasioihin. Huomisesta lähtien asetut Harvalaan ja nyt — saat kuherrella löytölapsesi kanssa sen kuin jaksat. Luulenpa, että tyttö olisi sieltä pihanpuolelta jo mielellään tipahtanutkin tänne, jos olisi sinut huomannut.