Ylen suosiolliseksi tekeytyen odoteltiin häihin kutsua.
Sitä ei tullut.
Nähtiin vain vanhan rovastin yksinään ajelevan hääpäivänä Harvalaan. Kuultiin, että kaupunkisukulaiset ovat laivassa tulleet Porraslahteen ja sieltä Gaabrielin perheen kanssa Harvalaan.
— Mitä, eikö häitä vietetäkään? kysyy vanha Eliakin. — No, se on oikein. Niin sitä pitää aloittaa, eikä niin kuin viimeksi… Humalaisia huojui pihamaa täynnä ja pullon pirstoja oli nurkissa. Pappikaan ei kelvannut niihin pitoihin.
* * * * *
Ilona on muuttanut jonnekin kaupunkiin ja Johanna on saanut puuhata yksin näiden pienten perhepitojen laittajana. Ja ilolla hän on sen tehnytkin. Häneltä on vielä jäänyt aikaa huoneiden koristeluunkin, ja syksyn viimeiset kukat koettavat parastaan, tehdäkseen huoneet Harvalan uudelle hyvälle haltijalle viihtyisiksi.
Kuka muistaa talon ja sen monissa polvissa eläneitten asujanten murheellista menneisyyttä sen nykyisinä onnellisina hetkinä. On kaiketi, niinkuin Gaabriel-setä sanoo: Lika lähtee pesemällä ja sen muistokin. Kirouksella ei ole kynsiä. Sen täytyy väistyä siunauksen tieltä.
Vihkimistoimitus aiotaan suorittaa perheen tuvassa. Tyttäristä ja
Salme-tädistä se ei ole sopivaa.
— Älkäähän hätäilkö, rauhoittelee Gaabriel-setä. — Tupa on oikea paikka. Minä luulen, että Harvalan tuvan seinät eivät ole ennen sellaista toimitusta nähneetkään, mutta eipä sillä ole ollutkaan ennen vastaanotettavana sellaista lattiapalkeillaan liikkujaa, kuin Elina on. Marssikoon vain morsiuspari esiin ja katsotaanpa, eikö pahat henget lähde Harvalan nurkista.
Mikael-setä ei ole vuosiin liikkunut mökistään. Nyt nähdään se ihme, että ukki astuu sauvoineen tupaan ja asettuu Elian viereen, nähtävästi odottamaan onnitteluvuoroaan.