— Linda Berg, toki tirehtöörin tytär.
— Herra siunatkoon! Sekö Lintu!
— Se juuri. Kuukauden perästä on meidän häämme.
Tulee painava hiljaisuus. Tuvassa ei kuulu muuta kuin vanhan kaappikellon käynti.
— Vai sellainen, vai sellainen… voi minun päiviäni. Etkö sinä saanut säätyysi kuuluvata, kun piti kaupunkilainen, tuiki osaamaton. Ei sinusta sellaisen kanssa tule mitään. Lintu ei ymmärrä taloudesta mitään ja emännän pitäisi tietää ja osata kaikkea. Niin minunkin on pitänyt.
— No voihan Lintukin oppia ja Linnulla on rahoja. Saan niillä hätäisimmät velkojat maksetuksi. Hän sanoi saavansa ainakin kaksikymmentä tuhatta. Ja kyllä minä sen nyt otan, ei siinä auta mikään.
— Miettisit nyt kuitenkin ensin.
— On sitä jo tarpeeksi asti mietitty. Kun Helena kerran antoi rukkaset, niin on sille näytettävä, että saadaan niitä muitakin.
— Antoiko Helena… mitä hän sanoi?
— Että minun pitäisi tulla ensin oikein hyväksi.