— Niin, niin, hyväksi… se Helena on semmoinen, kyllä minä tiedän… hän luulee, että mies voi ilman hyvän naisen apua tulla hyväksi. Kyllä sitä vaimo paljon voi, vaikka minä en ole voinut. Minä olen ollut ikäni heikko ja horjuva. Talon tuon olen kuitenkin saanut pystyssä pysymään.
Kustaava huojutti ruumistaan. Kasvoilla värähteli liikutus ja silmäkulmia piti pyyhkäistä esiliinalla.
— Minä en enää pitkäaikainen olekaan, mutta soisin sinun menestyvän.
— Kyllä Lintu on hyvä teille. Hän on luvannut sen.
Se vähän rauhoitti. Pentti katsoi voivansa nyt jättää äidin yksin miettimään. Kääntyi kuitenkin ovella.
— Valmistelkaa vaan häitä varten, äiti. Kai me ne pidetään nyt yhtä komeat, kuin Laherman tyttärellekin olisi pidetty.
Kustaava katseli Pentin jälkeen ja huokasi. Poika parka. Hän oli luullut saavansa Helenan ja pettynyt. Uhmamielin nyt sitten ajoi turmioon.
Päivällisen jälkeen näki Elia Pentin istuvan aittansa portaalla ja köpitti sinne pahaenteisenä, ähkien. Hän kyllä saa pojan järkiinsä, jättämään sen harakan, jos ei muuten, niin… takoo vaikka tällä kuhmukepillä päähän.
— Sinäkö kuuluit aikovan ottaa sen haaskalinnun emännäksi Harvalaan?
Elia katselee istuinta, mutta jää keppinsä varaan seisomaan.
Seisoaltaan on parempi ärhentää pojalle.