— Mutta näet itse, mitä se auttaa. Talosi meni. Itse et voi tehdä ruumiillista työtä. No, sanohan, millä elät. Ja vielä perheinesi? Ei, kyllä sinun, lempo vie, on tultava järkiisi. Voisit trokaamisella ansaita viisikymmentätuhatta kuukaudessa. Se on kaunis raha, vai mitä? Sinä voisit silloin itse antaa vaimollesi lahjoja ja työntää tungettelijat syrjään. Arveletko vielä, kunnon vävypoikani?
Pentti ei vastannut. Hänenkö pitäisi ryhtyä vaimonsa rakastelijoitten kanssa kilpasille, toisin sanoen, kilpakosijaksi. Ei koskaan!
— No niin, sinä mietit. Se on hyvä. Eihän sillä niin kiirettä ole.
Pistäydyn huomenna luonasi.
Tirehtöörin jälkeen paukahti ovi kiinni. Pentti havahtui kuin unesta.
Missä hän oikein olikaan? Eikö tämä ollut naurettavaa, että hän, ison talon ainoa poika, istui pääkaupunkilaisessa konttorissa, omassa konttorissaan, ja välitti talon kauppoja, melkein keinotteli. Hänen olisi pitänyt istua Harvalan pöydän päässä, olla etumiehenä menossa pelloilla ja niityillä.
Pentti laskeutui kadulle. Olikin jo myöhäinen ja iltakävelijäin sankat parvet samoilivat kaduilla. Hän ei tahtonut mennä asuntoonsa päivälliselle. Siellä oli taas vieraita, ja hän ei jaksanut kuulla heidän tympeitä juttujaan.
Pentti haukkasi kiireesti ravintolassa ja käveli taas entiselle paikalleen ulos kaupungin humusta, tähtien alle, tekemään taas sitä loppumatonta tiliä elämästään.
* * * * *
Pentti viipyy tällä kertaa tavallista myöhempään. Palattuaan kotiin puoliyöstä, huomaa hän valoa makuuhuoneen ikkunasta. Odottaakohan Lintu häntä kotiin? Hän unohtui istumaan ja mietiskelemään ja Lintu on todellakin saattanut odottaa häntä. Ehkäpä hän onkin muuttanut mielensä ja tahtoo tulla äidiksi. Tulee kevät, mennään maalle, kotiin, pois kauaksi täältä.
Linnulla on kuitenkin vieras. Lähetystösihteeri Nenòn on ollut jo useita kertoja aikaisemminkin, mutta Pentti ei ole sattunut häntä tapaamaan, muuta kuin kerran vain päivällispöydässä.