— Niin, ainakin elämän orpoja. Voitko kuvitella, miltä tuntuu, kun on kuin lastu aaltojen heiteltävänä?
— Kyllä tavallani. Minunkin elämäni on sellaista paikasta paikkaan lentämistä. Kun on leivästä kysymys, täytyy lentää. Leivän eteen täytyy tehdä, mitä vaaditaan. Luulin ensin sinuakin, Pentti, sellaiseksi kuin muutkin ovat.
— Sellainen minä olen ollutkin, en yhtään parempi, mutta viimeaikoina minä olen kyllästynyt kaikkeen elämässä. Minä tahtoisin kotiin, mutta en pääse. Minä olen kuvitellut hyvästä naisesta, mutta tuskinpa sellaista onkaan, joka ei samalla olisi itsekäs ja ylpeä. Voitko kuvitella, miltä tuntuu, kun rakastaa jotain ja tulee hyljätyksi ja sitten vain ulkonaisen puolen viehättämänä ottaa toisen ja huomaa sen alhaiseksi olioksi, nautinnonhimoiseksi, joka pettää. Pettää joka askelella?
— Kyllä minä sinun kohtalosi käsitän.
Hetta silittää Pentin kättä, puristaa sitä. Jos ketään, niin voisi hän Penttiä rakastaa. Alutta Penttihän ei kysy hänen rakkauttaan. On vain kuin veli, hyvä toveri.
— Pitäisitkö sinä minusta, Hetta? kysyy Pentti pitkän vaitiolon jälkeen.
— Kyllä. Minä rakastaisin sinua.
— Niin, niin. Hyvä tyttöhän sinä olet. Mutta minulle ei pieni rakkaus riitä. Luuletko, Hetta, onko olemassa sellaisia hyviä, jaloja naisia, jotka rakastavat miestä kaikkine vikoineen ja puutteineen, tahtoen auttaa häntä?
— Kyllä minä uskon olevan.
— Minäkin joskus uskon, mutta en aina.