— No, muuten vaan… olen kuullut yhtä ja toista. Ulkokuorta se sillä kaikki vain on. On ylpeä, hyväkäs, mutta antautuu kulkijain kanssa tekemisiin. Menköönpäs joku talonpoika, niin lempo sitä pyhyyttä ja koskemattomuutta, mikä siitä uhoo.
— Minun on tuota vaikea uskoa, sanoo Pentti. — Luulen siksi tuntevani
Helenan.
— Heh, et sinä vielä näy tuntevan naisia… niitä on niissäkin jos jonkinnäköisiä… Kukapa tästäkään Helenasta olisi uskonut. Mutta uskohan, kun minä sanon, että kunnon nainen ei ole ylpeä, eikä se huuda hyvyyttään. Panehan se, mies, mieleesi.
Gaabriel-setä meni ja heilutteli keppiään. Pentti unohtui istumaan ojan partaalle. Mitä Gabriel kertoikaan Helenasta? Oli vaikea uskoa ja olla uskomatta.
Helenako semmoinen?
Se on ollut varmasti harhanäkö. Ei ikinä se ollut mahdollista.
Sitäkö varten Gaabriel-setä kävi, että sai kertoa hänelle siitä? Tuskin. Johan hän oli pois lähdössä ja sitten sattumalta muisti. Mitä hänen oikein pitäisi asiasta ajatella.
Mitäpä se häntä oikeastaan liikutti? Hän tuskin tahtoi nähdäkään
Helenaa, ja Helena vielä vähemmin häntä.
Mutta siinä oli sittenkin jotain, joka vaikutti Pentin herkkään mieleen.
Lapio täytyi jättää siihen ja lähteä kävelemään. Pihaan, metsään, jonnekin.