— Eipä sitä kannata surra nykyistä naisväkeä, sanoi Pentti piloillaan.
Helena katsahti taas uteliaasti häntä.
— Sinulla ei ole kai ollut mitään suruja, jatkoi Pentti. — Päinvastoin näytät tulleen iloisemmaksi kuin ennen.
Helena punastui ja katseli maahan.
— Mennäänkö kävelemään, pyysi Pentti.
Hänen verensä kuohahteli Helenan läheisyydestä: luonnonvoimista, joita hän oli koettanut pitää kurissa.
Ja sitten hän tunsi vielä pitävänsä Helenasta, ehken vielä enemmän kuin ennen.
Heinäkuun yö oli lämmin. Metsäpolun hämärässä tavoitteli Pentti Helenan kättä omaansa.
Helena veti pois kätensä.
— Sinä olet yhtä ylpeä kuin ennenkin — minulle, sanoi Pentti.