Pentti valmistautuu menemään juhliin, joihin tietää Helenankin tulevan.
Saapihan nähdä, minkälaiseksi tuo on käynyt. Tunteeko enää tällaisia.
Pentti joutui niin myöhällä, että jo tanssittiin. Suuri tupa kävi yhtenä myllynä, ja valssin möllisävelet tulvahtelivat ulos avonaisesta ovesta ja ikkunoista. Parit tanssivat hikisinä, toisiinsa puristautuneina. Liikkeet olivat rohkeita ja vielä muutamia vuosia sitten olisi niitä pidetty täällä maalaiskylissä rivoina ja kokonaan sopimattomina. Mutta kaupungissakin tanssittiin siten, ja tietysti täällä ei tahdottu jäädä takapajulle.
Siellä oli Helenakin. Joku veti häntä lähelleen ja taivutteli hänen norjaa vartaloaan. Helena hymyili.
Olipa hän todellakin muuttunut. Saattoi uskoa Gaabriel-sedän sanat tosiksi.
Pentti meni pyytämään häntä seuraavan vuoron alkaessa.
— Kas, sinäkin olet tullut, sanoo Helena.
— Niin, minulla, näes, riittää rohkeutta.
Helena katsahti kysyvästi, mitä Pentti tarkoitti.
— No, sinulla on ollut surua vaimosi kuolemasta, sanoi kohta Helena. —
On ikävää, kun joutuu leskeksi.
Vai jo piti Helenankin siitä muistuttaa ja nähtävästi suurella nautinnolla.