— No, Johanna kertoi sinun ryhtyneen tekemään työtä, mutta kylillähän sinä… Ei, ei tule siitä miehestä kalua… ei tekemälläkään.
— No, mitäpä vaari nyt joutavia… rauhoittelee isäntä. — Pitää antaa vieraiden olla rauhassa.
— Vai vieras… tämä muka. Olenpahan vain sanonut tämän kerran, jos satun kuolemaan. No, minkä virman akentti sinä nyt olet?
— En minkään, nauraa Pentti. — Olkaa huoletta vain, en minä teidän armoille tule elämään.
— No, eläppä sitten millä tahansa, sanoo Elia ja lähtee köpittämään.
VIII.
Keskikesä on kulunut jo ohitse. Luonnon ja ihmisten kiihkeimmät luomishetket ovat menneet ja tulee rauhoittava syyspuoli.
Pentti on kokeillut voimiaan kesän kuluessa Johannan mökillä. Kaivanut ojia, tehnyt uutta peltoa, niitellyt kasteisina aamuina luhtaniityillä, näperrellyt yhtä ja toista ja järkeillyt.
Väliin on vetänyt kylän talkoisiin ja juhliin. Oleillut siellä yksinään, ottamatta osaa mihinkään, niinkuin vieras. Hänen on annettu olla. Pentistä on tullut pirun kopea, sanovat nuoret miehet. Hän ei taida enää ryypätä eikä välittää naisista.
Joku jo vetää suutaan leveäksi. Suree vannaankin eukkoaan, sanovat. Heidän naurunsa tekee pahaa Pentille. Menee tanssimaan ja näyttää niille surunsa. Tyttäret välttelevät häntä. Joku kieltäytyy, kun hän tarjoutuu saattelemaan kotiin. Helenakin pysyy poissa niistä pidoista ja muuten ei kehtaa mennä häntä tapaamaan. Pentti käy alakuloiseksi. Hän onkin jo kohta vanha, eikä kelpaa nuorten joukkoon enää. Työtäkään ei jaksa tehdä, kun mieli lamaantuu, mutta ilo pakenee, jos sitä koettaa lähestyä.